tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulutervehdys


Hyvää joulua kaikille lukijoille Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historian (1555) hengessä!

Muistakaa leikkiä lumisotaa sääntöjen mukaan: ei kiviä eikä jääpaloja lumipalloihin.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Viikon sitaatti

“They’ve picked on the wrong druid.”
– druidi Arthur Uther Pendragon kommentoi English Heritagen toimintaa The Independentissä 20.12. 2013 

Selvästi väärä druidi, Arhur Pendragon.
Wikimedia Commons.

Britanniassa Stonehengen vierailutilojen uudistus on aiheuttanut druidipiireissä kohun, koska uudessa näyttelyssä esitetään paikalta löytyneitä ihmisjäänteitä, jotka heidän mukaansa tulisi haudata. Kuningas Arthurin reinkarnaationa itseään pitävä druidijohtaja Arthur Pendragon johtaa kampanjaa English Heritagea vastaan.

Kesäpäivänseisaus Stonehengella. Wikimedia Commons.

Sekä kohu että uuden näyttelyn avaaminen tähtäsivät lauantaiseen talvipäivänseisaukseen, jolloin yli 3500 ihmistä kerääntyi Stonehengelle viettämään druidirituaaleja. Kuvia tapahtumasta voit katsella täältä.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pikarinkanta, joka ei ollutkaan pikarinkanta

Jo 2012 kaivauksilla löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pyöreäreunaisia ja hyvin ohuita vihertäviä lasin kappaleita, jotka herättivät ihmetystä. Lasi oli niin ohutta, että ensimmäinen ajatus oli sen olevan ikkunalasia. Lasiasioiden ehdoton asiantuntija Georg Haggrén sen sijaan piti löytöä pikarinpohjana, joskin hyvin outona sellaisena.

Salaperäiset lasinpalat. I. Aalto.

Nyt vuotta myöhemmin sain käsiini kuvan pyöreästä ikkunaruudusta, ja aloin epäillä pikarinjalkateoriaa. Viime perjantaina sitten  Helsingin yliopiston kaivaus- ja tutkimusesittelyissä Georg tiesi vahvistaa epäilyn: kyseessä tosiaan on pyöreä ikkunaruutu, ja sellaisenaan ainoa, jonka tämä Suomesta tuntee.

Huonokuntoiset sirpaleet eivät näytä kummoisilta, mutta ne ovat siis toistaiseksi ainoa konkreettinen osoitus, että Suomessakin on käytetty Itämeren piirissä tyypillisiä ikkunoita uuden ajan alussa. Tällaisia ruutuja näkee paljon 1500-luvun lopun saksalaisissa puupiirroksissa. Ruudun halkaisija on ollut 90–100 mm, ja se tuskin on ollut ikkunassa yksin.

Pyöreäruutuiset ikkunat saksalaisessa 1500-luvun
puupiirroksessa. Wikimedia Commons.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Viikon sitaatti

"Ei harmainta hajua."
– Chris Stringer kommentoi Denisovan luolasta löytyneen ihmisluun muinaisperimästä löytynyttä tuntemattomasta ihmislajista kertovaa ainesta Nature-lehdessä

Denisovan luola, josta laji tunnistettiin. Wikimedia Commons.

Pirkanmaan muinaisuutta

Viime viikonloppuna olin järjestämässä Vare ry:n syysretkeä Pirkanmaalle. Kaksipäiväisellä retkellä paitsi käytiin Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet -näyttelyssä, myös tutustuttiin tamperelaiseen kulttuuriin ja muutamaan Pirkanmaan muinaisjäännökseen – eksoottinen aihe turkulaisille!

Itse olin käynyt tsekkaamassa terrakottasoturit jo aiemmin (oli hienoa nähdä uusimpia huippulöytöjä!), ja liityin matkaan lauantai-iltana. Harmi kyllä juuri silloin satoi maahan lumi, ja sunnuntainen retkemme sujui toivottua viileämmissä tunnelmissa.

Tuhdin aamiaisen jälkeen viisihenkinen retkikuntamme lähti kohti Pirkkalankylää Pirkkalan kunnassa. Ykköskohteemme oli Tursiannotkon rautakautinen kylänpaikka, mistä viime vuosien kaivauksissa on tehty huippuhienoja löytöjä, kuten luisia nuolenkärkiä ja lusikoita. Kyläasutus on siis jatkunut samalla paikalla rautakaudelta asti. Ympäristössä on paljon muinaisjäännöksiä, ja paikassa olikin erityinen tuntu.

Pirkkalan kylänraittia. Viime kesän kaivausalue etuoikealla. I. Aalto.

Parinsadan metrin päässä kyläkeskuksesta kohoaa Hiidenmäki, joka ilmeisesti on esihistoriallisella ajalla ollut pyhä lehto. Lähdimmekin etsimään sieltä Neulakaivo-nimistä uhrilähdettä, jota muinaisjäännösrekisteri kuvasi hyvinsäilyneeksi.

Ongelma oli, ettei maastokarttaankin merkattu lähde vain tahtonut löytyä. Löysimme kyllä pienen kolon kalliossa, mutta olin skeptinen. Lopulta tarkistimme rekisteriportaalista, ja huomasin lukeneeni lähteen läpimitan sentit metreiksi. Löytämämme pieni kallionkolo tosiaan oli Neulakaivo, Martinlähde eli Hiidenkaivo ja sellaisena varmaan maailman pienin uhrilähde. Sen halkaisija on vaivaiset 18 x 10 cm. Nähtävyys sekin!

Retkikuntamme poseeraa Neulakaivolla. I. Aalto.

Neulakaivo koko komeudessaan. I. Aalto.

Kallionkoloon todella pulppusi lähde, jollaista en ole ennen nähnyt. Sen reunat ovat hioutunueet, ja on vaikea sanoa, onko se luonnon vai ihmisen tekosia. Lähde oli täynnä neulasia, joka voi antaa viitteen nimen etymologiasta. Voi toki olla, että sinne on joskus uhrattu neulojakin, mikä on usein ollut tapana, tai sitten nimi viittaa lähteen minimalistiseen kokoon. Lähde oli kepillä mitaten ainakin 20 cm syvä ellei syvempikin.

Nokialta posotimme toiselle puolen Pyhäjärveä Nokialle, Nokian kartanon maille. Kartanorakennuksen paikalla on nykyään Nokian koulutuskeskus, mutta alue on ollut pitkään merkittäviä keskuksia Hämeessä. Pseudomuinaistieteilijöillekin se on rakas paikka: siellä kohtaavat ley-linjat ja siellä kukistettiin viikinkiarmeija.

Mutta huuhailut sikseen, paikan näkyvin muinaisjäännös on 1500-luvun alussa rakennettu Nokian kappeli, jonka keskellä seisoo pystyssä Nokian kivi, keskiaikainen hautalaaka. Ei ole tietoa, kenen hautaa se on ammoin peittänyt, mutta kivessä on kiehtovia kuvioita. Paikalla on suoritettu kaivauksia 1930-luvulla ja 2000-luvulla. Kappelista on löytynyt vastasyntyneen lapsen jäännökset.

Nokian kappelin kivijalka. I. Aalto.

Kuvioita Nokian kiven pinnassa. I. Aalto

Kun olimme rämpimässä pois kartanolta, huomasimme maastossa vielä yhden merkin paikan muinaisuudesta: hangessa törrötti paljon tummaatulikukkaa, niitä harvoja arkeofyyttejä, jotka minäkin tunnistan.

Verbascum nigrum Nokialla. I. Aalto.

Nokialta emme lähteneet kauas, ainoastaan Nokianvirran yli Viikin iäkkään kartanon maille. Siellä oli luvassa eräs näillä seuduilla todella erikoinen muinaisjäännös, Junkkarin mätäs.

Junkkarinmätäs voisi tarvita hieman muinaisjäännöshoitoa.
I. Aalto.

Junkkarin mätäs on keskellä peltoa kohoava ihmisen muovaama kumpu, joka epäilyttävästi muistuttaa skandinavisia kumpuhautoja. Erikoisen asiasta tekee, että lähimmät vastaavat löytyvät Ahvenanmaalta, missä niitä kutsutaan nimellä ättehögar. Myös junkkari tarkoittaa jonkinlaista aatelista (saks. Junker, nuori herra), ja kumpuun väitetäänkin haudatun jopa paikallisen kuninkaan. Mene ja tiedä, mutta paikka oli hieno ja erikoinen, vaikka sinne olikin kipattu modernia romua. Jos tässä olisi vaikkapa Hämeessä kuolleen Egilin hauta, niin on pieni ihme jos ryöstöretkeläiset ovat ehtineet kasata näin komean kummun.

Junkkarin mättään ympäristössä on rautakautisia röykkiöitä useampiakin, mutta varsinkaan hangen alta ne eivät näyttäneet kummoisilta. Ainakin yksi on kaivettu arkeologisesti 1990-luvun lopulla, mutta siltikään ei selvinnyt, onko kyseessä hauta-, uhri- vai jäteröykkiö. Röykkiöitä on metsäsaarekkeessa ainakin kahdeksan.

Rautakautinen röykkiö, usko tai älä! I. Aalto.

Seikkailun päätteeksi suuntasimme Suomen korkeimman harjun Pyynikin päälle näkötorniin nauttimaan herkulliset tuoreet munkit ja siedättämään korkeanpaikankammoa. Näkymät olivat hienot, kun ei vain katsonut alas. Tornin seinällä väitettiin paikalla olleen tornin jo 1300-luvulla. Olisi ollut kiva tietää, mistä tieto on peräisin. Varmaa kuitenkin on, ettei keskiajalla paikalta saanut yhtä hyviä munkkeja kuin nykyään.

Näkymä Pyynikiltä. I. Aalto.

Kotimatkalla linja-autolla olimme törmätä kauriiseen ja näimme taivaalla komeetan, eli retki oli varsin onnistunut. Pirkanmaalla riittää nähtävää varmasti useammallekin retkelle!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Uusi silta ja sen löydöt

Nyt on Turussa uusi silta, oli siitä sitten mitä mieltä halusi. Presidentin rouva Jenni Haukio avasi eilen virallisesti Kirjastosillan, jonka tieltä Turun museokeskus on vuodesta 2011 tehnyt kaivauksia. Sillan länsipäädyssä viemäröinti ja muu myöhempi rakentaminen on tuhonnut arkeologiset kerrokset, mutta itäpäässä, Aboa Vetus & Ars Nova -museon puolella näitä oli säilynyt enemmän.

Siinä se nyt on! I. Aalto.

Sillan paikalta kaivettiin iso osa Turun palossa tuhoutuneen Kåkenhus-nimisen talon jäännöksistä, joka pitkään oli virheellisesti sijoitettu Aboa Vetus -museon tiloihin. Syynä oli, että Turun vanhimmassa kartassa vuodelta 1634 talo on tosiaan sijoitettu museon alueella olevalle tontille, mutta kaikki myöhemmät lähteet sijoittavat talon naapuritontille. Ehkä kartanpiirtäjä Gangius kämmäsi?

Olof Gangiuksen Turun kartta vuodelta 1634.
Wikimedia commons.

Museokeskuksen kaivauksilla Kåkenhusin tontilta on paljastunut näyttäviä löytöjä keskiajalta Turun paloon 1827. En ruodi niitä enempää tässä, mutta Aboa Vetus & Ars Nova:n aulassa on seuraavan kahden viikon ajan 17.12. asti nähtävissä viisi siltakaivausten löytöä, jotka allekirjoittaneella oli kunnia kuratoida vitriiniin. Tervetuloa ihastelemaan!

Pieni on kaunista siltakaivausten löytöjä esittelevässä
näyttelyssä. I. Aalto.

Museokeskuksen lyhyt esittely viimeisimmistä siltakaivauksilta löytyy täältä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Viikon sitaatti

...mikäli teemme vain sellaista muinaistutkimusta joka sopii arvokäsityksiimme, niin emme tietenkään pääse puusta pitkään koska jos ja kun menneen ajan ihmisen maailmankuva ja motiivit olivat jollain lailla maagisia, kieltäydymme niitä silloin tutkimastakaan niiden omista lähtökohdista käsin. Ja se ystävät – se on paha virhe.
– Jukka Nieminen teoksessa Tavastia. Muinais-Hämeen kuningaskunta (2013)

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Viikon sitaatti

Ei Museovirasto lopulta olekaan paha vastustaja vaan hyvä yhteistyökykyinen kumppani.
 – Juhani Kostet Museoviraston blogissa 5.11.2013

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Siis kuinka kauan sitten?

Kronologian, etenkin pitkien ajanjaksojen hahmottaminen on ihmisille vaikeaa. Muistan elävästi kahdeksanvuotiaana kokemani riemuntunteen, kun tajusin merirosvojen eläneen samalla vuosituhannella kuin minä itse. Lapsiin tämä päteekin erityisesti, mutta yhtä lailla monien aikuisten on aivan mahdoton ymmärtää omaa elämäänsä pidempiä ajanjaksoja. Ei ihme, että monelle Kiviset ja Soraset -menneisyys menisi täydestä.

Todellinen kuva menneisyydestä? Miksei!
Wikimedia Commons.

Tähän liittyvä esimerkki: Aboa Vetuksen kesäkoulussa oli viime kesänä seitsemänvuotias poika, joka olisi innoissan halunnut löytää dinosaurusten fossiileita. Keskiajalta. Raskas velvollisuuteni oli kertoa, että tämä on kronologisesti täysi mahdottomuus, joten päällekkäisillä aikajanoilla osoitin koko kouluryhmälle kuinka mitättömän kauan ihmisiä on ollut olemassa suhteessa maapallon ikään, ja kuinka monta miljoonaa vuotta dinosaurusten sukupuutosta oli kulunut ensimmäisten ihmisten ilmestyessä. Kun luulin pitäneeni tyhjentävän esityksen, viittasi dinosaurus-poika ja kysyi: "Niin, kuinka helppoa sielä kaivaukselta on löytää fossiileita?". Menin hetkeksi täysin sanattomaksi ja tajusin yritykseni mahdottomuuden.

Aikuisten kohdalla kronologian ongelma tuntuu olevan, että se on jäsentymätön. Menneisyyden tapahtumien ymmärtäminen vaatii niiden syy-seuraussuhteen ymmärtämistä, ja jos tätä ei aktiivisesti ajattele, jää historia vain jäsentymättömäksi puuroksi, joka on tapahtunut joskus ennen minua. Sama se onko siitä 200 vai 2000 vuotta.

Toinen kertakaikkinen ongelma on lähtöisin historiatieteiden piiristä: moni maallikko ymmärtää aikakausijaottelun aivan liian konkreettisesti. Vaikka me puhumme kivikauden tai keskiajan ihmisistä, ei aikoinaan varmasti kukaan ajatellut elävänsä kivikautta tai keskiaikaa. Selvärajaiset määritelmät on jälkikäteen annettu, eivätkä ne vastaa todellisuutta. Tämä kuulostaa loogiselta, mutta ei todellakaan sitä ole. Monella tuntuu olevan mielikuva, että aikakauden vaihtuessa ihmiset menevät illalla nukkumaan ja aamulla herättyään tiedostavat jonkin olevan toisin. "Eilen oli vielä rautakausi, mutta tänään onkin keskiaika." Voitaisiinko tämän kuvitella tapahtuvan omassa elämässämme? Yhtä lailla on aivan liian helppo ajatella, että esimerkiksi pronssikaudella kaikki olisi tehty pronssista. Esimerkiksi Suomen pronssikauden löydöt kertovat jotakin aivan päinvastaista.

Toisaalta menneisyyden aikakaudet, kuten "jääkausi", "pronssikausi", "varhaismoderni aika" jne. eivät usein ole ihmisille muuta kuin nimiä. Pidin taannoin yliopistovaihtareille kierrosta keskiajan Turkuun, ja tajusin että minun piti keventää kierrosta rankasti, koska nämä eivät tienneet edes milloin keskiaika oli ollut heidän kotimaassaan. Yleisen veikkauksen mukaan keskiaika alkoi 1500-luvulla. Seuraaville ajanjaksoille jää varsin vähän aikaa! Olen myös käytännössä huomannut, että yleisissä mielikuvissa keskiaika tarkoittaa usein tarkemmin määrittelemätöntä primitiivistä menneisyyttä, johon kuuluvat yhtä lailla kädelliset ihmisapinat kuin ritarit kiiltävissa haarniskoissa. Yleisissä mielikuvissa elää "silloin ennen vanhaan" -aika, jollaista ei ole ollut olemassakaan.

Kasvot keskiajalta? Todellisuudessa kuvassa on
naispuolinen Homo erectus. Wikimedia Commons.

Mikä tähän kronologiatajun puutteeseen sitten auttaisi? Geologian piirissä on kehitelty Big Historyn käsite, mikä sisältää niin geologisin, biologisen kuin arkeologisen ja historiallisen menneisyyden. Tässä on tiettyä järkeä: kaikki tällä planeetalla tapahtuva nivoutuu sitä edeltäviin tapahtumiin, joten niitä on järkeä käsitellä yhdessä. Isossa historiassa on hienoa, että sitä voi käsitellä visuaalisesti perinteisenä aikajanana. Tätä varten on kehitetty ChronoZoom-sovellus. ChronoZoomissa on 13,7 miljardia vuotta maailmankaikkeuden historiaa, ja sitä voi vapaasti zoomata, tai valita ylänurkasta haluaako tarkastella universumin, maapallon, elämän, esihistorian vai ihmiskunnan aikajanaa. Ehkä tällaista pitkän kronologian opettamista voisi ajaa enemmän kouluissakin?

Elämän aikajana maapallolla ChronoZoomissa. Ihmisen historia on niin
mitätön, ettei se edes näy koko elämän aikajanalla. Pitää zoomata lähemmäs!

Ajan ja kronologian esittämisen valtavaa ongelmaa pohtii museoiden kannalta mm. Hedley Swain kirjassaan An Introduction to Museum Archaeology (2007).

tiistai 22. lokakuuta 2013

Viikon sitaatti

Me yhdistämme korut naisiin, mutta suurimmassa osassa muinaista maailmaa se on täyttä hölynpölyä. Jätkätkin pitivät blingistä. 

  - Judith Weingarten kommentoidessaan etruskiprinssiä, joka olikin prinsessa


Ainakin Tutankhamonille kelpasi
blingbling. Wikimedia Commons.



lauantai 28. syyskuuta 2013

Viikon sitaatti

"Ajattelen usein olevani kiitollinen, etten elänyt itse siihen aikaan."
- Elise Naumann kertoessaan viikinkihautausten päättömistä orjista USA Todayssa

Viikinkiaikaan ei ollut hauskaa! S. V. Ivanov: 
Orjakauppaa varhaiskeskiajan Itä-Euroopassa.
Wikimedia Commons.

torstai 26. syyskuuta 2013

Keskiajan luonto

Vielä eiliseen palatakseni on Aboa Vetus -museon tiloissa radioitu Keskiajan luontilta kuunneltavissa Yle Areenassa täällä.

Minäkin pääsin Jouni Koutosen syyniin. Vasemmalla professorit Jussi-Pekka
Taavitsainen ja Markus Hiekkanen, oikealla museonjohtaja Johanna
Lehto-Vahtera. Kuva: Elina Helkala.

Luontoilta oli menestys: museo oli täynnä yleisöä ja kysymyksia raadille tuli paljon. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan hauska, ja kahden tunnin ohjelma meni hujahtaen. Esitetyt kysymykset olivat monet todella laaja-alaisia: mitä kaloja keskiajalla syötiin ja miten niitä pyydystettiin, millaisia metsät olivat, miten rottia vastaan taisteltiin... Hieman korvaan särähti yhden kysyjän kommentti, että kun keskiajalla ei ollut vielä hakkuita... On vaikea kuvitella täysin luonnontilaista metsää minään aikakautena siellä missä on ihmisiä. Ainakaan keskiajan Turussa ei lähes koko kaupungin ympäristössä ollut puun puuta pystyssä, ja monin paikoin kaskikulttuuri on tehnyt puustosta selvää. Oli kuitenkin jopa yllättävää, että mitään aivan päättömiä kysymyksiä ei tullut. Sen sijaan värjäyksestä kysynyt soittaja oli selvästi vastaajia perehtyneempi asiaan.

Tiilinäyttely astuttuine tiilineen. Kuva: I. Aalto

Illan yhteyteen olimme koonneet mininäyttelyn suuren kivitalon kaivauksissa löytyneistä "tassutiilistä", siis tiilistä, joissa on eläinten ja ihmisten jättämiä jälkiä. Kokoelma herätti ansaittua mielenkiintoa yleisössä, ja oli hauska nähdä miten hartaasti jotkut vieraat varovasti kokeilivat painaa sormensa 600 vuoden takaisiin jälkiin. Onko vuosisadoilla todella merkitystä?

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Mediaosumia

Tänään radiovastaanottimet kannattaa säätää Ylelle klo. 18.03 kun Aboa Vetuksesta radioidaan Keskiajan luonto -keskusteluohjelma. Voi olla että minäkin pääsen ääneen. Samoin allekirjoittaneen voi nähdä taustalla kuokkimassa eilisessä Prisma Studiossa keskiajan ruokavaliosta.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Viikon sitaatti

Ei ole Suomessa asiat huonosti, kun tämänkaltasiin vanhojen kivikasojen tonkimisiin syydetään rahaa, tänäkin kesänä monissa kohteissa. Kymmenien ellei satojen ihmisten voimin.
Nämä "amanuenssit" pitää laittaa oikeisiin tuottaviin töihin ja antaa vanhojen röykkiöiden olla tonkimatta. Tai sitteen jos kiinnostaa, tehkööt omalla rahallaan ja omalla ajallaan, eikä yhteiskunnan kustannuksella. Samoin lopetettava tämänkaltaisiin "ammatteihin" kouluttaminen, kun sitten pitää korkeapalkkainen virka keksiä. Tämänkaltaisissa turhanpäiväisyyksissä se varsinainen rakennemuutoksen tarve piilee. Sekä tuhansissa ja taas tuhansissa muissa valtion ja kuntien olemattomissa, yleensä korkeapalkkaisissa viroissa.

- nimimerkki Rakennemuutoksen tarve Ilta-Sanomien uutisen Aurajoen rannalta tehtiin ainutlaatuinen suurlöytö kommenteissa

Arkeologin soittolista

Mikä on arkeologista musiikkia? Kuten Cornelius Holtorf julistaa, arkeologia on brändi, ja brändi tarkoittaa stereotypioita: arkeologi pukeutuu näin ja arkeologi käyttäytyy näin. Mutta minkälaista musiikkia arkeologi kuuntelee, ja miten muinaistutkijoita käsitellään musiikissa?

Muusikoita Nakhtin hautamaalauksista Egyptistä.
Wikimedia Commons.

Kokosin Shovelbums of the World unite! -blogin isnpiroimana pienen listan arkeologiteemaisista biiseistä sekä kappaleista, jotka eivät varsinaisesti kerro arkeologiasta, mutta jotka kyllä saavat paatuneenkin kaivajan lyömään tahtia. Kappaleet eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, eikä koko listaa kannata ottaa liian vakavasti. Olkaa hyvät:

1. John Williams: Raiders March (elokuvasta Kadonneen aarteen metsästäjät)
2. Nekromantix: Life is A Grave and I Dig It
3. Gruff Rhys: The Court of King Arthur
4. Ancient Bear Cult: Raatosaari (koko kappale kuunneltavissa Spotifyssä)
5.Týr: Excavation
6. YUP: Meitä odotellaan mullan alla
7. Seminaarinmäen mieslaulajat: Tunnelin suu
8. Krankschaft: The Sexy Archaeologist
9. J. Karjalainen: Keihäänkärki
10. Jippu: Saviruukku

Selite:

1. Raiders March
Itseoikeutettu ensimmäinen sija. Indiana Jonesin tunnari alkaa varmasti monella ei-arkeologilla soida päässä kun tulee puhe muinaistutkimuksesta. Tunnustan hyräileväni sitä joskus itsekin.

2. Life is A Grave and I Dig It
Menevä psychobilly-rallatus, joka antaa puhtia etenkin hautatutkijoille.

3. The Court of King Arthur
Poikkeuksellinen kappale, joka mainitsee aimo joukon oikeita arkeologisia käsitteitä, kuten maatutkauksen. Sanoittaja on selvästi katsonut Time Teaminsa.

Digging deeper I hit on an ancient lump/Lift my spade up/And dig a bit deeper/
Must be careful with my magnetometer/Excavation takes a long time;/First I survey/Then I dig through the lime.


4. Raatosaari
Kenties Juha Ruohosen hautasaaritutkimuksista pontta saanut suomalainen surumielinen veisu, joka ei kerro arkeologiasta, mutta arkeologisesta tutkimuskohteesta kylläkin.

5. Excavation
Färsaarelaisen viikinkiheavyn arkeologinen kontribuutio. Týr kuulostaa fääriksi paremmalta kuin englanniksi, eivätkä sanat "fate" ja "excavate" välttämättä rimmaa kovin kauniisti. Nimestään huolimatta laulun sanoitukset viittaavat lähinnä uhrauksiin, jotka Odin-jumala teki saadakseen tietoa, mutta metaforisella tasolla ne voi soveltaa arkeologiaankin.

6. Meitä odotellaan mullan alla
Mikä kaikki meitä mullan alla odottaakaan? YUP:n biisissä maanalaiset asukit ovat keskimääräistä eläväisempiä.

7. Tunnelin suu
"Kaikki on hiljaa ja katsoo/iskuja mun lapion" - Semmareiden biisistä tulevat kummallisesti mieleen Turun museokeskuksen kaivaukset.

8. The Sexy Archaeologist
Kammottavan huono laulu, jossa on kuitenkin hauskat sanoitukset. Laulun sankaritar on näyttävällä ulkomuodolla siunattu tri Alice Roberts.

9. Keihäänkärki
J. Karjalainen antaa esimerkkiä arkeologisesta tulkintaprosessista:
Mä löysin vanhaa rautaa/Sun keihäänkärkes kukaties/Joku päivä onni kääntyy/Usko siihen metsämies

10. Saviruukku
Kristillisestä tematiikasta kumpuavan Saviruukun sanoma resonoi muinaistutkijankin korvassa, etenkin kun viime aikoina on keskusteltu museokokoelmien säilytysperiaatteista: Tahdon kertoa särkyneille/Ei siruja heitetä pois/Kallista halpa savikin/Mestarin kädessä ois

lauantai 14. syyskuuta 2013

Viikon sitaatti

Arkeologin koulutuksen saanut museoviranomainen on maanomistajan lähin yhteistyökumppani muinaisjäännösalueella – niin hyvässä kuin pahassakin. 
 – Elämää kulttuuriympäristössä. Opas maanomistajalle.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Suomen vanhin kirkko löytyi Kaarinasta

Pahoittelen etten päässyt välittämään tätä uutista tuoreeltaan, koska olen tämän viikon ollut Tšekissä arkeologikonferenssissa. Mutta nyt tämä puskaradion kautta levinnyt vaiettu salaisuus on julkista tietoa: Kaarinan Ravattulan Ristimäestä on löytynyt Suomen vanhin tunnettu kirkko 1100-luvulta. Pääsin viime viikolla käymään paikalla esitellessäni uusille opiskelijoille Aurajokirannan muinaisjäännöksiä.

Kirkonpohjaa suurinpiirtein itään. Kuva: I. Aalto.

Sensaatiomaiseen löytöön johtivat Turun yliopiston opetuskaivaukset, jotka käynnistyivät paikalla 2010 ja jossa allekirjoittanutkin tuolloin oli kaivamassa. Kohde on käynyt vain kaiken aikaa mielenkiintoisemmaksi: Ristimäeltä paljastui ensin kivikautinen asuinpaikka ja myöhäisrautakautinen ruumiskalmisto. Sitten kalmiston koko vain paisui entisestään, löytyi kiviperustainen kalmistoa kiertävä aita ja ajoittamaton rakennuksen kulma. Tämän vuoden kaivauksilla rakennuksesta ei ollut enää epäilystä, kirkkohan se on.

Kirkon runkohuoneen nurkka. Kuva: I. Aalto.

Kirkko on samansuuntainen kuin haudat, ja koostuu neliskulmaisesta runkohuoneesta ja pienemmästä kuorihuoneesta. Kuorissa alttarin paikka on säilynyt ihmeellisen hyvin: Kristuksen hautaa symboloivan kivetyn kuopan päällä on neljä kiveä, jotka ovat kannatelleet alttaria. Ylipäätään kirkon näkeminen paikan päällä oli mykistävä kokemus. Koko rakenne oli paljon selkeämpi kuin osasin odottaakaan.

Kristuksen hauta ja alttaria kannatelleet kivet. Kuva: I. Aalto.
Malliltaan kirkko muistuttaa mm. Södra Rådan tuhopoltettua puukirkkoa Ruotsissa, ja malli onkin lännestä peräisin. Ajoitusta täsmentävät 1100-luvun loppupuolen rahalöydöt, joita kirkosta oli viime kuulemalta yli 10 kappaletta. Näin vanha kirkkorakennus on sanalla sanoen sensaatio: kuten kaivausjohtaja Juha Ruohonen on mediassa todennut, on jotain tällaista tuloksetta etsitty Suomesta 150 vuoden ajan.

Osaltaan Ristimäen kirkko tarkentaa kristillistymisen kuvaa Aurajokilaaksossa ja koko Suomessa, koska se edeltää seurakuntien organisoitumista 1200-luvulla. Se antaa viitteitä myös siitä, miksi piispanistuin 1230-luvulla siirrettiin Nousiaisista Koroisiin, joka on Ristimäestä vain kivenheiton päässä alavirtaan.

Hienon kohteesta tekee myös se, että ajallinen perspektiivi jatkuu myös varhaisempaan menneisyyteen: samassa yhteydessä sijaitsee kaksi kuppikiveä (toinen löytyi vasta viime vuonna) ja (samoin viime vuonna löytynyt) viikinkiaikainen polttokenttäkalmisto. Kirkko ei siis ole noussut tyhjään, vaan se on jatkanut esikristillisen uskonnolisuuden perinteitä.

Joonas K. esittelee uusille arkeologian opiskelijoille Ristimäen kuppikiveä.
Bongaatko kupit? Kuva: I. Aalto.


Pakko sanoa, että olen pirunmoisen tyytyväinen kun olen päässyt kaivamaan noin ainutlaatuista kohdetta.

Uutisen voi lukea mm. Yleltä täältä ja videon katsoa MTV3:lta täältä. Youtubesta löytyy myös viime vuoden laserkeilaukseen perustuva kivijalan toisen puolen 3D-malli täältä.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Viikon sitaatti

Historia on liian vakavaa jätettäväksi historioitsijoille.
- Ian Macleod, The Observer (16.7. 1961)

torstai 29. elokuuta 2013

Tiilipalapeli keskiajalta

Hiljaisuus blogissa kertoo kiireistä työn parissa. Aboa Vetuksen tämän kesän kaivaukset päättyivät pari viikkoa sitten, mutta se ei tarkoita että työ olisi ohi. Nyt on viimeiset löydöt pomittu seulasta ja pesty, ja olen ahkeroinut löytöluettelon ja kaivauskertomuksen parissa. Nyt kun vielä kollegani Kim vapautui palveluksestaan, jää minulle ja kaivausjohtajalle puuhasteltavaa entistä enemmän.

Löytöjen lajittelun lomassa ehtii tehdä uusiakin, ja nyt sain ratkoa vähemmillekin älynlahjoille sopivan kahden palan palapelin. Viime vuoden kaivauskertomusta selaillessani tajusin, että erään vuosi sitten löytyneen tiilen murtuma myötäilee tänä vuonna löydettyä. Kaivoin tiilen varastosta, ja tadaa!


Kuten olen kirjoitellut, on kaivauksella tullut vastaan paitsi tassunjäljellisiä, myös merkattuja tiiliä. Viime vuoden kummastuksen aihe olivat kaksi roomalaisella numerolla VII merkattua tiiltä, joita kummasteltiin kansainvälistenkin tiilitutkijoiden voimin. Markus Hiekkanen ehdotti jo ennen kaivausten jatkumista tänä vuonna, että kyseessä olisi numeron sijaan kirves. Olin vähän skeptinen, koska paremmin säilyneessä tiilessä V:n viivat eivät näyttäneet jatkuvan murtumapintaan asti. Mutta väärässä olin!

Toisin sanoen kellarissa on ainakin kaksi tiiltä, joihin tiilen tekijä on kuutisensataa vuotta sitten raapustanut merkkinään kirveen terän. Merkki on ollut muillakin tiilimaakareilla käytössä, ja esimerkiksi Hämeen linnan kokoelmassa on hauska tiili, jota vasten joku on painanut ihan oikean kirveen.

Päivän opetus: viisaampiaan ei pidä epäillä.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Viikon sitaatti

Kalevala ja suomalainen menneisyys on ymmärretty väärin osin siksi, että Suomi on muinaishistorian tutkimuksen kehitysmaa. Meillä on pistetty suomalaista rahaa Bysantin, Välimeren ja Egyptin tutkimiseen, vaikka meillä on oma tuhansia vuosia vanha korkeakulttuuri. Emme tiedä juuristamme yhtään mitään. Kustaa Vilkunan aikana meni hetken hyvin, mutta sitten pimeä tietämättömyyden aika koitti taas.

 - Ohjaaja Jari Halonen arkeologiasta Helsingin Sanomissa 24.8. 2013

Akseli Gallén-Kallela: Sammon puolustus (1896).
Wikimedia Commons.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Mieletön fotogrammetriasovellus!

Seuraa pieni mainospuhe:

Harva tietokonesovellus on niin hyvä että se saa kädet tärisemään innostuksesta, mutta uusi venäläinen Agisoftin PhotoScan on sellainen. Kyseessä on fotogrammetriaohjelma, jolla voi luoda kolmiulotteisia malleja pelkistä valokuvista. Mikä hienointa, ei kuvia tarvitse itse millään tavalla asemoida, vaan ohjelma osaa itseä kutoa niistä pistepilviaineiston ja luoda sille tekstuurin.

PhotoScan on äärimmäisen helppokäyttöinen, eikä vaadi juuri perehtymistä. Ohjelmasta kuvittelisi olevan riemua niin kaivaus-, inventointi- kuin esinedokumentaatiossa. Mikä hienointa, saa kuvat tuotua ohjelmasta mm. 3D-pdf-muodossa, jossa niitä voi vapaasti käännellä.

Mutta ehkä annan tulosten puhua puolestaan. Testimielessä otin 43 kuvaa Hämeenlinnan Kaurialan Uhrikivenkadun kuppikivestä, joista ohelma nivoi pistepilven ja loi geometrian. Tulos näytti tältä (kuvaa klikkaamalla pääsee pdf-ään, jossa kiveä voi käännellä - avaa erikseen pdf-readerilla jos dokumentti ei aukea suoraan):



Kun kiveen lisäsi vielä tekstuurin, oli lopputulos varsin mallikkaan näköinen.


Seuraavaksi missiokseni otan Aboa Vetuksen kaivausten kellarin kolmiulotteisen dokumentoinnin ohjelmalla. Esimakua tästä on jo saatu, kun arkeologian opiskelija -kollega Janne R. kävi esittelemässä ohjelmaa meillä museolla ja dokumentoi yhden seinän:


Tämä nyt on vain vaatimaton mielipiteeni, mutta hinnan, helppouden ja välineistön (digikamera riittää) suhteen PhotoScan tuntuu tarkkuudenkin ollessa hyvä pesevän laserkeilauksen, ainakin kaivausdokumentoinnin tarpeiksi. Puhumattakaan siitä, kuinka ohjelmaa voi hyödyntää yleisötyössä!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Blogilla omat facebook-sivut!

Oho! Mullan alta -blogi on vihdoin saanut omat Facebook-sivut. Käyhän tykkäämässä niistä täällä.

Facebook-sivut päivittyvät blogin mukana, mutta lisäksi sinne ilmestyy uutislinkkejä ja muuta, mitä blogissa ei näe. Tämä on sitä nykyaikaa.

Viikon sitaatti

Museovirasto on ruotsalaisten valvonnassa. Suomen omaa muinaishistoriaa vähätellään ja pimitetään sen vuoksi.
– Markku Perttula Kansanperinne-blogin kommenteissa

Ruotsi-Suomi vuonna 1700. Wikimedia
Commons.

Keskiajan käsitöitä

– Oho, tuleekos täältä stylus? Vai millä eläimellä on näin suora luu?
– Ei, kyllä se työstetty on...
– Hei, sehän on neulakinnasneula!
Esimerkki arkeologisesta tulkintaprosessista, joka alkoi kun tämä esine pilkisti eilen Aboa Vetuksen kaivauksilla täyttömaan seasta:

Neulakinnasneula. I. Aalto.

Neulakinnastekniikka on hanskattu tässä maassa ainakin rautakaudelta lähtien, ja museossa on jo vanhastaan esillä muutama vastaava neula. Nyt löytynyt on kuitenkin katkennutta päätään lukuun ottamatta huippukunnossa. Yhdessä kahden aiemmin löytyneen värttinänkehrän kanssa löytö täydentää kuvaa käsityön harjoittamisesta Turun Luostarikorttelissa.

Tässä kuva äskettäin löytyneestä värttinänkehrästä:

Liuskekivinen värttinänkehrä. I. Aalto.

Kasviarkeologiassa kunnostautunut Terttu Lempiäinen kävi yhtenä päivänä kaivannollamme, ja totesi sen olevan "tosi sekava", tarkoittaen täyttömaan stratigrafiaa eli kerrostuneisuutta. Paremmin ei olisi voinut summata!

Sekava kaivantomme. I. Aalto.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Viikon sitaatti


Bathin roomalainen kylpylä. Wikimedia Commons.

Ihmeellinen on tämä kivityö, kohtalo sen mursi,
perustukset pirstaleina, jättiläisten työ tuhoutunut.
Katot ovat pudonneet, tornit raunioina,
portti jäätynyt ja rikki, kuuraa kalkissa,
seinät ammottavat, kuluneina, pudonneina,
iän haurastamina. Maa pitää otteessaan
ylväitä rakentajia, hävinneitä, kukistuneita,
tuo maan ankara ote, sata sukupolvea on vaihtunut.
Usein tämä jäkäläinen punapilkullinen muuri
kesti sateen toisensa jälkeen, seisoi myrskyssä,
mahtava kaarensa on nyt pudonnut.
Silti kivityö yhä kestää tuulen pieksemänä.
[– –]

Valoisia olivat salit, monet kylpyhuoneet,
rakennusten päädyt korkeat, suurta väkijoukkojen häly,
moni oluttupa iloa täynnä,
kunnes mahtava kohtalo muutti kaiken tuon.
Surma levisi, rutto nousi,
kuolema korjasi kaikki urhot mukaansa,
heidän varustuksensa hylättiin, kaupunki mureni.
Uudistamaan tulleet päätyivät maaksi.
Ja niin nämä talot seisovat autioina,
ja tämän katon kaari erkanee tiilistään,
rappio on pudottanut sen maahan, rikkonut murusiksi.
Kerran siinä moni soturi
intomielisenä, kullankirkkaassa loistossa hohtaen,
ylpeänä ja viinistä hehkuvana, seisoi sotisovassa,
katsoi aarretta, hopeita, kalliita kiviä,
rikkautta, mahtia, arvon merkkejä
tässä laajan kuningaskunnan linnassa.
Kivipihat kohosivat,
virta syöksi lämmön ja vuolaan aallon,
kaiken ympäröi muuri
kirkkaaseen syliinsä, missä olivat kylvyt,
keskeltä miellyttävän kuumina.
Sitten annettiin kuumien virtojen
virrata harmaan kiven ylle.
[– –]

The Ruin, tuntemattoman anglosaksirunoilijan teos 700-luvulta. Käännös Marko Lamberg teoksessa Päätön ritari. Kauhutarinoita keskiajalta (SKS 2012)

lauantai 10. elokuuta 2013

Muinaistieteellisiä tietopaketteja ja tietokantoja

Pieni päivitys blogin käyttöasuun: lisäsin oikeaan sivupalkkiin Muinaistieteellisiä tietopaketteja ja -kantoja -osion. Tämän blogin ei ole tarkoitus olla mikään kattava linkkisivusto, mutta toivon näistä linkeistä olevan riemua niin alan ammattilaisille, opiskelijoille kuin harrastajillekin. Lisää (suomalaiselle arkeologialle) oleellisia sivustoja saa ehdottaa!

Lisäsin myös sivupalkkiin isot ja ystävälliset linkit Museoviraston rekisteriportaaliin ja Muinaisjäännökset Suomessa -karttaselaimeen.

torstai 1. elokuuta 2013

Yksi sormus löytää heidät

Arkeologian yhdistäminen aarteenmetsästykseen on kliseistä ja aika ajoin ärsyttävääkin, mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö jalometallin löytyminen aina olisi kivaa. Nyt Aboa Vetus & Ars Novan kaivauksilla seulasta paljastui ilmeisesti hopeinen, harmi kyllä katkennut sormus.

Sormus kaikessa koreilemattomuudessaan. I. Aalto.

Sormus on äärimmäisen yksinkertainen, eikä siinä ole mitään koristelua. Eihän se nyt ihan vedä vertoja museon alueelta 1990-luvulla löytyneelle kultasormukselle, mutta hyväksi jatkoksi se sopii kuitenkin.

Sormukset ovat hauskoja löytöjä siinä mielessä, että ne on nykyäänkin hyvin helppo käsittää. Toisaalta ne ovat olleet kantajalleen myös hyvin läheisiä, niitä on sentään pidetty ihoa vasten. Kukakohan tätäkin on joskus vaalinut aarteenaan?

P.S. Kokeilin sormeen. En muuttunut näkymättömäksi. Klunks!

Viikon sitaatti

Jos oltaisiin Roomassa, se olisi varmasti katukiveystä, mutta me ollaan Raahessa eikä se varmasti ole sitä.
- Esa Mikkola Raahen kaivauksilta paljastuneesta oudosta kiveyksestä Ylen uutisissa 28.7.2013

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Eriskummallista taidetta tiilessä

Luulisi että edes pelkkää rakennusjätettä sisältävää purkumaata kaivaessa ei tulisi yllätyksiä vastaan, mutta ei. Tänään maasta paljastui tiili, jota koristaa varsin erikoinen tiilentekijän raapustama kuvio:

Salaperäinen tiilikuva. I. Aalto.

Kuva on selvästi ajatuksen kanssa tehty, mutta äkkiseltään se ei aukea. Harmi kyllä tiili on pahoin murtunut, eikä koko kuvio ole säilynyt. Ideoita? Keskiaikaisen Turun kartta? Viitteellinen hilpari viitteellisen ympyrän sisässä? Tai ehkä vain keskimääräistä monimutkaisempi puumerkki? Tulkinnat ovat auki. Ainoa varma tieto on, että tiili ajoittunee 1400-luvun alkuun.

Laitan myös tilannekuvaa kaivaukselta. Olemme saaneet uudet hienot portaat, ja puoli kaivantoa on jo lähes lattiatasossa. Kaiveltavaa riittää silti.

Tunnelmallinen kuoppamme. I. Aalto.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

...me (arkeologit) olemme täysiä törkyläjiä, mutta en välitä. En ole edes etäisesti kiinnostunut ulkonäöstä, elämä on sitä varten liian lyhyt.
- Mick Aston Radio Timesin haastattelussa 1999

torstai 25. heinäkuuta 2013

Käärmeitten kivet

Löytöjä voi tehdä muualtakin kuin kaivaukselta, sen sain ilokseni taas tänään todeta. Aboa Vetus & Ars Novan kokoelmiin kuuluu kaksi sileää kiveä, jotka on löydetty museoalueen kaivauksissa 1990-luvun alussa. Harmi vain niiden kontekstitiedot ovat hyvin vajavaiset, ja on mahdoton sanoa, kuinka kaukaa tai läheltä toisiaan ne ovat löytyneet. Todennäköisesti ne ovat kuitenkin löytyneet melko lähekkäin. Löytöluettelon mukaan kyseessä on kaksi "pyöreää piikivimukulaa". Tosiasiassa kivet eivät ole tainneet piikiveä eli limsiötä nähneetkään, mutta kyseessä lienee jotain paljon mielenkiintoisempaa.


Kollegani Kim oli sattunut törmäämään niihin käydessään kokoelmaa läpi, ja pohti niiden käyttötarkoitusta. Veikkasin kuullun perusteella sileitä kiviä jauhinkiviksi, mutta kun näin vain parin sentin halkaisijan kokoiset kivet, nousi mieleen heti toinen ajatus. Jauhinkiveksi ne ovat aivan liian pienet, mutta  ulkonäöltään ne muistuttivat prikulleen taikuudessa käytettyjä käärmeen käräjäkiviä.

U.T. Sirelius kertoo teoksessaan Suomen kansanomaisesta kulttuuria seuraavaa:
Tässä yhteydessä on mainittava myös käärmeenkäräjäkivet, pienet, useimmiten säännöllisen muotoiset pyöreät ja pitkänpyöreät kivet, joiden keskellä joskus oli reikä. Sellaisen kiven ympärille kokoontuivat kansan uskon mukaan käärmeet keväällä käräjiä pitämään, s. o. tutkimaan, "ken heistä olisi enin syntiä tehnyt eli useampia ihmisiä purrut". Näiltä käräjäpaikoilta löydettyjä kiviä kuljetettiin amuletteina mukana matkoilla sekä käytettiin erilaisten vammojen, kuten jammas- ja kurkkutaudin, maahisen, pistoksen ja kasvannaisen parantamiseen. Ruotsissa niitä pidettiin lasten kaulassa suojaamassa heitä eritoten elttataudilta...

Käärmeenkäräjäkiviä Sireliuksen Suomen
kansanomaista kulttuuria -teoksessa.

Pirkko Sihvo toteaa Mull on kourat kontiolta -kirjasessa, että Euroopassa käärmeenkäräjäkivinä pidettiin pieniä mustia kiviä, joissa oli valkoisia läikkiä. Siis juuri sellaisia, kuin toinen Aboa Vetuksen kivistä. Väriskaala ei kuitenkaan ole rajautunut vain mustaan, ja käräjäkiveksikin ovat käyneet myös kiviset värttinänkehrät (ks. kuva yllä).

Museoviraston digitoiduista kokoelmista täältä löytyy kuva kansatieteellisestä yhteydestä saadusta käärmeenkäräjäkivestä, jollaiset olivat tietäjien taikapusseissa haluttua tavaraa. Arkeologisesta kontekstista kyseiset kivet ovat kuitenkin harvinaisia, eikä monikaan varmaan osaa niitä edes kentällä tunnistaa.

Aboa Vetuksen kivien epäselvästi dokumentoitu löytökonteksti ei tue muttei myöskään horjuta tulkintaa, että ne olisivat olleet taikakaluja. Ulkonäkönsä puolesta ne kuitenkin istuvat kuvaan täydellisesti. Jokin kivissä on ollut niin erikoista, että kaivajat ovat ymmärtäneet ottaa ne talteen. Onneksi, voisi todeta.

Kokoelmiin kuuluu muitakin taikakaluja, esimerkiksi jo vuonna 1901 talletettu kivikautinen taltta, josta on selvästi vuoltu paloja. Sitä on siis pidetty historiallisena aikana ukonvaajana, voimakkaana maagisena esineenä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Keskiaikaista hygienianhoitoa

Terveisiä taas Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksista. Kaivamamme tunkiomaatäyttökerros, josta mm. aikaisemmin esittelemäni värttinänkehrä ja kissan takajalka löytyivät, tuntuu hyvin keskiaikaiselta sisältönsä puolesta. Viime viikon perjantain hienoin löytö olivat täysin ehjät keskiaikaiset pinsetit. Samanlaiset on löydetty mm. Tukholman Helgeandsholmenilta.

Keskiaikaiset pinsetit. Eikun nyppimään! I. Aalto.

Pinsettejä on keskiajallakin käytetty kauneudenhoitoon. 1400-luvulla naisilla tuli muodikkaaksi korkea otsa, joten pinseteillä saatettiin nyppiä hiuksiakin.

Tunkiomaan lisäksi olemme kaivaneet 1650-luvun purkukerrosta, josta löytyi taas muutama eläimen astuma tiili. Selkeimmässä on kaksi päällekkäistä koiran tassunjälkeä:

Koirantassut tiilessä. I. Aalto.

Kuoppa alkaa tätä nykyä olla jo niin syvä, että museovieraat joutuvat oikeasti kurkistelemaan nähdäkseen mitä pohjalla tapahtuu. Maata on kuitenkin vielä puolisen metriä kaivettavana, ennen kuin lattiapinta saavutetaan.

Kaivausaluetta nykyisellään. I. Aalto.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

Arkeologia viittaa siihen, että on olemassa kerroksia, joita saa halutessaan esille. Eri kerroksista paljastuu erilaisia asioita, joilla on omanlaisiaan tarinoita, ja kerrokset ovat monimutkaisissa suhteissa toisiinsa. Aina kerrosten tarjoamat yllätykset eivät ole miellyttäviä. Me ja ajatuksemme tulemme jostakin, kasvamme jonkin päällä. Mutta on jokaisen oma tehtävä selvittää, minkä päällä seisoo, miksi ja miten. 

- Ossi Naukkarinen teoksessa Arkeologisia kaivauksia. Kirsi Neuvosen taidetta. Atena, 2000.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.


Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.