tiistai 30. heinäkuuta 2013

Eriskummallista taidetta tiilessä

Luulisi että edes pelkkää rakennusjätettä sisältävää purkumaata kaivaessa ei tulisi yllätyksiä vastaan, mutta ei. Tänään maasta paljastui tiili, jota koristaa varsin erikoinen tiilentekijän raapustama kuvio:

Salaperäinen tiilikuva. I. Aalto.

Kuva on selvästi ajatuksen kanssa tehty, mutta äkkiseltään se ei aukea. Harmi kyllä tiili on pahoin murtunut, eikä koko kuvio ole säilynyt. Ideoita? Keskiaikaisen Turun kartta? Viitteellinen hilpari viitteellisen ympyrän sisässä? Tai ehkä vain keskimääräistä monimutkaisempi puumerkki? Tulkinnat ovat auki. Ainoa varma tieto on, että tiili ajoittunee 1400-luvun alkuun.

Laitan myös tilannekuvaa kaivaukselta. Olemme saaneet uudet hienot portaat, ja puoli kaivantoa on jo lähes lattiatasossa. Kaiveltavaa riittää silti.

Tunnelmallinen kuoppamme. I. Aalto.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

...me (arkeologit) olemme täysiä törkyläjiä, mutta en välitä. En ole edes etäisesti kiinnostunut ulkonäöstä, elämä on sitä varten liian lyhyt.
- Mick Aston Radio Timesin haastattelussa 1999

torstai 25. heinäkuuta 2013

Käärmeitten kivet

Löytöjä voi tehdä muualtakin kuin kaivaukselta, sen sain ilokseni taas tänään todeta. Aboa Vetus & Ars Novan kokoelmiin kuuluu kaksi sileää kiveä, jotka on löydetty museoalueen kaivauksissa 1990-luvun alussa. Harmi vain niiden kontekstitiedot ovat hyvin vajavaiset, ja on mahdoton sanoa, kuinka kaukaa tai läheltä toisiaan ne ovat löytyneet. Todennäköisesti ne ovat kuitenkin löytyneet melko lähekkäin. Löytöluettelon mukaan kyseessä on kaksi "pyöreää piikivimukulaa". Tosiasiassa kivet eivät ole tainneet piikiveä eli limsiötä nähneetkään, mutta kyseessä lienee jotain paljon mielenkiintoisempaa.


Kollegani Kim oli sattunut törmäämään niihin käydessään kokoelmaa läpi, ja pohti niiden käyttötarkoitusta. Veikkasin kuullun perusteella sileitä kiviä jauhinkiviksi, mutta kun näin vain parin sentin halkaisijan kokoiset kivet, nousi mieleen heti toinen ajatus. Jauhinkiveksi ne ovat aivan liian pienet, mutta  ulkonäöltään ne muistuttivat prikulleen taikuudessa käytettyjä käärmeen käräjäkiviä.

U.T. Sirelius kertoo teoksessaan Suomen kansanomaisesta kulttuuria seuraavaa:
Tässä yhteydessä on mainittava myös käärmeenkäräjäkivet, pienet, useimmiten säännöllisen muotoiset pyöreät ja pitkänpyöreät kivet, joiden keskellä joskus oli reikä. Sellaisen kiven ympärille kokoontuivat kansan uskon mukaan käärmeet keväällä käräjiä pitämään, s. o. tutkimaan, "ken heistä olisi enin syntiä tehnyt eli useampia ihmisiä purrut". Näiltä käräjäpaikoilta löydettyjä kiviä kuljetettiin amuletteina mukana matkoilla sekä käytettiin erilaisten vammojen, kuten jammas- ja kurkkutaudin, maahisen, pistoksen ja kasvannaisen parantamiseen. Ruotsissa niitä pidettiin lasten kaulassa suojaamassa heitä eritoten elttataudilta...

Käärmeenkäräjäkiviä Sireliuksen Suomen
kansanomaista kulttuuria -teoksessa.

Pirkko Sihvo toteaa Mull on kourat kontiolta -kirjasessa, että Euroopassa käärmeenkäräjäkivinä pidettiin pieniä mustia kiviä, joissa oli valkoisia läikkiä. Siis juuri sellaisia, kuin toinen Aboa Vetuksen kivistä. Väriskaala ei kuitenkaan ole rajautunut vain mustaan, ja käräjäkiveksikin ovat käyneet myös kiviset värttinänkehrät (ks. kuva yllä).

Museoviraston digitoiduista kokoelmista täältä löytyy kuva kansatieteellisestä yhteydestä saadusta käärmeenkäräjäkivestä, jollaiset olivat tietäjien taikapusseissa haluttua tavaraa. Arkeologisesta kontekstista kyseiset kivet ovat kuitenkin harvinaisia, eikä monikaan varmaan osaa niitä edes kentällä tunnistaa.

Aboa Vetuksen kivien epäselvästi dokumentoitu löytökonteksti ei tue muttei myöskään horjuta tulkintaa, että ne olisivat olleet taikakaluja. Ulkonäkönsä puolesta ne kuitenkin istuvat kuvaan täydellisesti. Jokin kivissä on ollut niin erikoista, että kaivajat ovat ymmärtäneet ottaa ne talteen. Onneksi, voisi todeta.

Kokoelmiin kuuluu muitakin taikakaluja, esimerkiksi jo vuonna 1901 talletettu kivikautinen taltta, josta on selvästi vuoltu paloja. Sitä on siis pidetty historiallisena aikana ukonvaajana, voimakkaana maagisena esineenä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Keskiaikaista hygienianhoitoa

Terveisiä taas Aboa Vetuksen suuren kivitalon kaivauksista. Kaivamamme tunkiomaatäyttökerros, josta mm. aikaisemmin esittelemäni värttinänkehrä ja kissan takajalka löytyivät, tuntuu hyvin keskiaikaiselta sisältönsä puolesta. Viime viikon perjantain hienoin löytö olivat täysin ehjät keskiaikaiset pinsetit. Samanlaiset on löydetty mm. Tukholman Helgeandsholmenilta.

Keskiaikaiset pinsetit. Eikun nyppimään! I. Aalto.

Pinsettejä on keskiajallakin käytetty kauneudenhoitoon. 1400-luvulla naisilla tuli muodikkaaksi korkea otsa, joten pinseteillä saatettiin nyppiä hiuksiakin.

Tunkiomaan lisäksi olemme kaivaneet 1650-luvun purkukerrosta, josta löytyi taas muutama eläimen astuma tiili. Selkeimmässä on kaksi päällekkäistä koiran tassunjälkeä:

Koirantassut tiilessä. I. Aalto.

Kuoppa alkaa tätä nykyä olla jo niin syvä, että museovieraat joutuvat oikeasti kurkistelemaan nähdäkseen mitä pohjalla tapahtuu. Maata on kuitenkin vielä puolisen metriä kaivettavana, ennen kuin lattiapinta saavutetaan.

Kaivausaluetta nykyisellään. I. Aalto.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

Arkeologia viittaa siihen, että on olemassa kerroksia, joita saa halutessaan esille. Eri kerroksista paljastuu erilaisia asioita, joilla on omanlaisiaan tarinoita, ja kerrokset ovat monimutkaisissa suhteissa toisiinsa. Aina kerrosten tarjoamat yllätykset eivät ole miellyttäviä. Me ja ajatuksemme tulemme jostakin, kasvamme jonkin päällä. Mutta on jokaisen oma tehtävä selvittää, minkä päällä seisoo, miksi ja miten. 

- Ossi Naukkarinen teoksessa Arkeologisia kaivauksia. Kirsi Neuvosen taidetta. Atena, 2000.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kissojen kellari

Eilen löytyi Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista pienoinen yllätys, kun olin jo viimeistelemässä päivän työtä. Täytemaasta paljastui pari pitkää ja ohutta luuta, joista en niin hätkähtänyt, mutta sitten luita tuli äkkiä samasta kohti lisää ja tajusin äkkiä mitä olinkaan kaivamassa: luut olivat kissan varvasluita. Adrenaliinitasoni nousi saman tien. Olin kaivamassa ainakin osittain ehjää kissan raajaa, kenties koko luurankoa?

Raaja ja siihen kuulumaton lapaluu kokonaisuudessaan.
Kuva: I. Aalto.

Hyvin läheltä kaivauskohtaa, saman kellarin rappusista, löytyi vuonna 1994 kokonainen kissan luuranko, josta tuli yksi museon ikonisista löydöistä. Kyseiseltä vitriinissä tälläkin hetkellä esillä olevalta kissalta puuttuu toinen etujalka, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että se oli viimein löytynyt. Jalan luut paljastuivat yksi kerrallaan, ja lopulta minulla oli löytöpussissa ehjä raaja pieniä varvasluita myöten. Samasta yhteydestä tuli kissan lapa, joten olin jo varma siitä, kenelle jalka kuului.


Vitriinin kissa. Kuva: J. Jokela

Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä, ja tarkemmin kissan anatomiaan tutustuttuani huomasin, että kyseessä onkin takajalka – ja vitriinin kissalla on kummatkin vielä tallella! Toisin sanoen jalan on pakko kuulua jolle kulle muulle. Kaivaukselta on jo paljastunut useita kissan luita, kuten leuka. Osteologin vilkaisu voisi paljastaa näitä aineistosta enemmänkin. Mutta ehkä kellarin täyttömullan alla piilee vitriinikissallemme vielä nyt yhden takaraajan verran vajaa kaveri? Kissavainaat ovat päätyneet kellariin 1600-luvun puolivälissä täyttömaan jatkoksi, eli ihan kauhean loistokkaista hautajaismenoista ei ole kyse. Ehkä kellaria olisi kuitenkin syytä alkaa kutsua jo kissakellariksi, sen verran näitä hiirenmetsästäjien jäänteitä se pitää sisällään.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Mmm... muinaisjäännöksiä

Muinaisjäännökset eli arkeologien kesken tuttavallisesti muikkarit ovat elämän suola, ja ajattelin, että ne ansaitsisivat tältä blogilta aiempaa enemmän huomiota. Alkajaisiksi ajattelin julkaista pari kivikasaa Kakskerran saarelta Turusta, paristakin syystä. Ensinnäkin erilaiset röykkiöt, latomukset, hiidenkiukaat, uunit ja vareet muodostavat valtaosan Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Toiseksi kyseiset kivikasat sijaitsevat vain noin 4,5 km päässä toisistaan, mutta ikäeroa niillä on ainakin neljättätuhatta vuotta, mikä mielestäni antaa mukavan perspektiivin erilaisiin kivisiin muinaisjäännöksiin.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä:

Kohde numero yksi - Nunnavuoren pronssikautinen hautaröykkiö

Kuvat eivät tee oikeutta todella näyttävälle röykkiölle, mutta melkein hienompaa kuin 1,5 m korkea hiidenkiuas on paikka jolla se seisoo: Nunnavuorelta on häikäisevän hieno näkymä Turun rannikolle ja Lietoon asti. Turun näyttävimpiin lukeutuvaa röykkiötä ei ole tutkittu, joten tarkkaa ajoitusta ei voi antaa. Se on kuitenkin antanut vuorelle nimensä: kansan suussa tällaiset kivikasat ovat reformaation jälkeen olleet "nunnien" ja "munkkilaisten" tekemiä.

Nunnavuoren hiidenkiuas on aika iso. Kuva: I. Aalto.

Kuva: I. Aalto.

Kuva: I. Aalto.

Kohde numero kaksi - Hevoshaan ryssänuuni

Tämä kohde on itse asiassa uunituore (puujalka); löysimme sen vastikään Elinan kanssa iltakävelyllä Kakskerrassa. Jahka maakunta-arkeologi palaa lomaltaan, päätyy se toivon mukaan muinaisjäännösrekisteriinkin.

Kyse on kuitenkin suorastaan koulukirjaesimerkistä omassa ryhmässään: ryssänuuneiksi nimitetään Venäjän kaleerilaivaston 1700-1800 -lukujen sotien aikana Suomenlahden saaristoon rakentamia kivisiä väliaikaisuuneja, joissa paistettiin ainakin leipää armeijan tarpeisiin. Samanlaisia uuneja ovat eri aikoina saattaneet rakentaa myös paikalliset kalamiehet. Ryssänuunit, kuten tämäkin, on yleensä rakennettu toiselta sivultaan kalliota vasten. Satavan saarelta Kakskerran naapurista tunnetaan ennestään muutama uuni, mutta Kakskerrasta ei ennen tätä yhtään. Hyvä löytö siis!

Siellä se on, männyn juurella. Kuva: I. Aalto

Ryssänuunin suuaukko. Kuva: I. Aalto.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

Dig! Dig! Dig!
And your muscles will grow big
Keep on pushing the spade
Don't mind the worms
Just ignore their squirms
And when your back aches laugh for glee
Just keep on digging
Till we give our foes a wigging
Dig! Dig Dig! for Victory!

– Toisen maailmansodan aikaisen brittiläisen Dig for Victory -propagandakampanjan teemalaulu, joka sopii kannustimeksi muuhunkin kuin puutarhanhoitoon

Kampanjan juliste. Wikimedia
Commons.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Hiekkaa, hiiltä ja värttinänkehrä

Viime päivinä Aboa Vetuksen kaivauksella on tullut vastaan kaikenlaista. Huomasin esimerkiksi, että rutikuiva pihakiveyksen pohjustushiekka voi myös olla aika pölisevää. Toisin sanoen sen kaivaminen on mahdotonta ilman että museotila muistuttaa hiekkamyrskyä Saharassa. Seulominenkin vaatii uusia konsteja; lippukassan työntekijä kysyi, seulonko jonkin epidemian aikaista maata. Miksiköhän?

Kun seuloo näitä...

...tarvitaan oikeat varusteet.

Pölisevän pohjustushiekan seasta löytyi hauska hiilijälki. Onko joku keksinyt pitää siinä nuotiota?

Hiilijälki. I.A.

Hiilestä puheen ollen kaivamani purku-/sortumamaakerros on täynnä todella palaneita tiiliä. Eikä vaan palaneita vaan myös sulaneita. Nyt vasta konkreettisesti tajuaa, miten raju vuoden 1656 tulipalo on ollut. Enpä olisi halunnut olla silloin paikalla!

Purkumaata ja kuoppaa muutenkin ylhäältä päin. I.A.

Kuumaa on ollut! I.A.

Eilen oli aivan sekopäinen päivä museokävijöiden suhteen. Sadepäivä on ilmeisesti maaginen kannustin lähteä museoon, koska en muista koko kesänä samanlaista ryysistä. Kaivaminen jäi vähän vähemmälle, kun vieraita oli kaiken aikaa ihastelemassa kaivausta. Itse asiassa meillä oli viime lauantaina varsin arvovaltaisia vieraita, kun Jenni Haukio ja Saksan liittopresidentin puoliso Daniela Schadt vierailivat museossa ja kaivauksella. Ilmeisen otettu Schadt neuvoi varomaan peikkoja. Uskaltaako tässä enää kaivaa? Pitäisi varmaan vaatia vaarallisen työn lisää.

Eilisestä yleisöryntäyksestä huolimatta ehdin kaivaa täyttö-tunkiomaan seasta yllätyksen – ehjän liuskekivisen värttinänkehrän, johon oli uurrettu risti. Mahtavan hieno löytö! Melkein ensimmäistä kertaa tällä kaivauksella tuli kaupunkikaivauksilta tuttu ooh, löytö! -tunne. Se hetki, kun lastan raapaisu yllättäen paljastaa vuosisatoja kätkössä olleen esineen on kaiken vaivan väärti.

Värttinänkehrä lähes in situ. I.A.

 Lopuksi vilkaisu kenttäpäiväkirjaan:

Taiteellinen tulkintani kehrästä. I.A.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

Kunhan paperit tulevat ja valmistun, toivon, että joku lahjoittaa hatun ja ruoskan. Revolverikin olisi ihan kiva lisä, mutta ehkä sitten 50-vuotislahjaksi.
- Jasse Tiilikkala summaa kaikkien arkeologien haaveet Ylen uutisissa 31.5.

Vakiovarusteet. Wikimedia Commons.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kirjoituksia kellarista

Pahoittelen viimeaikaista vaitonaisuutta kaivausten suhteen, mutta syynä ei ainakaan ole ollut, etteikö tutkimus etenisi. Kuoppamme on syventynyt jo monta kymmentä senttiä, ja uusia löytöjä on tullut. Mediamyllytys on ollut paljon rauhallisempaa kuin viime vuonna, mutta Radio Vega Åboland sentään teki iskun kaivaukselle 17.6. Allekirjoittaneen ruotsia voi kuunnella täältä.

Alla hyvin work in progress -henkinen epäselvä kuva kellaristamme. Oikealla olevaa ramppia käytetään isojen kivien vierittämiseen kuopasta. Ja niitäkös riittää.

Suuren kivitalon kellarissa todistetusti kaivetaan. I.A.

Laitan vielä kuvan todistamaan että ainakin luita löytyy. Keramiikka on yhtä vähissä kuin viime vuonnakin, mutta lasi-astioista on tullut mukavanlaisesti paloja.

Pestyjä löytöjä kuivumassa. I.A.

Jälkiä menneestä

Reilu 600 vuotta sitten lapsi puuhaili turkulaisella tiilityömaalla. Oliko lapsi auttamassa tiilten ladonnassa vai leikkimässä? Kosteat tiilet oli levitetty kuivumaan oljille katoksen alle, mutta se ei estänyt astelemasta niiden päällä. Savi painui jalkojen alla ja tiiliin jäi jälkiä. Mahtoiko lapsi ajatella, että satojen vuosien päästä ne jäljet ovat ainoa asia, mikä hänestä on jäljellä?

Jalanjäljellinen tiili. I.A.

Aboa Vetuksen suuren kivitalon kellarista löytyi purkumaasta viime viikolla kaksi tiiltä, joissa kummassakin oli kenties saman lapsen jalanjälki. Viime vuoden kaivauksiltakin löytyi muutama tiili, joihin sekä lapset että aikuiset olivat jalanjälkensä jättäneet. Hauskoja löytöjä, jotka arkisuudestaan huolimatta sukeltavat syvän metafyysiselle tasolle. Kun näkee ja voi koskettaa keskiajalla eläneen ihmisen jalan uurteita, pääsee todella lähelle, mutta ei kuitenkaan saavuta tätä. Ihminen, jonka yksi askel on fossiloitunut saveen, jää menneisyyden hämärään.

Toinen astuttu tiili. I.A.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Viikon sitaatti

Jos Museoviraston kokoelmien löydöt vaikuttavat mykiltä, tämä johtuu vain siitä, että useimpia ei ole koskaan tutkittu tieteellisesti. 

- Antti Lahelma kolumnissa Museoviraston uskottavuus asiantuntijana alkaa karista (HS 1.7.2013)