perjantai 28. marraskuuta 2014

Metallin kolinaa arkeologipäivillä

Viikon sisään on ollut kaksi tärkeää arkeologiseminaaria, 21. päivä Suomen keskiajan arkeologian seuran (SKAS) syysseminaari Hämeenlinnassa ja nyt 27.–28. päivä Suomen arkeologisen seuran (SARKS) arkeologipäivät Turussa – siis kätevästi entisessä ja nykyisessä kotikaupungissani.

Vaikka SKASin seminaarin teema olivat esineet ja SARKSin teemoina olivat arkeologien etiikka ja yhteisöarkeologia, herättivät metallinilmaisimet taas eniten keskustelua kumassakin seminaarissa. Hämeenlinnassa rakentavaa, Turussa tyrmäävää.

Ongelma on kuitenkin ilmeinen: uusia harrastajia on valtavasti, Museovirasto hukkuu löytöihin eikä muinaismuistolaki tarjoa vastauksia piippareiden käyttöön. Ennen kaikkea arkeologit itse eivät ole ymmärtäneet varautua piipparointiin ennen kuin nyt, kun on jo liian myöhäistä.

Ville Rohiola esitelmöi Hämeen linnassa 21.11. Ilari Aalto.

Aiheesta pidettiin hyviä esitelmiä. Hämeenlinnassa Suzie Thomas kertoi eurooppalaisia esimerkkejä siitä, miten arkeologien ja metallinilmaisinharrastajien (onko tälle lyhyempää termiä?) yhteistyö on järjestetty. Ville Rohiola puolestaan näytti Museoviraston puolesta selkeitä tilastoja piipparilöytöjen määrästä ja jakaumasta.

Arkeologipäivillä piipparoinnista puhuivat Anna Wessman Espoon kaupunginmuseolta ja Päivi Maaranen Museovirastolta. Anna kertoi hyvin positiivisia yhteistyökokemuksia Espoosta, ja Päivi kertoi viraston meltallinilmaisinsähköpostista ja väläytteli myös tilastoja. Niiden valossa virastolle toimitetut löydöt ovat räjähtäneet käsiin tänä vuonna, eikä laskuissa ollut makana maakuntamuseoille toimitettuja löytöjä.

Seminaaripäiviltä jäi mieleen useita kysymyksiä. Miksi monet arkeologit pelkäävät piippareita? Miksei harrastuksen pelisääntöjä ole mietitty paljon aikaisemmin? Entä mitä pitäisi tehdä löytöpalkkioiden metsästämiselle?

Yksi iso ongelmakohta on muinaismuistolaki, jota ollaankin uudistamassa.Nykyisellään se ei lainkaan huomioi palkkionmetsästystä. Monet piippariharrastajat lähettävät löytämiään muinaisesineitä Museovirastolle löytöpalkkion toivossa. Palkkio on kuitenkin säädetty sattumalta tehtyjä löytöjä, ei tarkoituksella metsästettyjä, varten, eikä Museovirastolla ole resursseja syytää loputtomasti rahaa harrastajille.

Metallimies. Wikimedia Common/Flickr.

Mitä jos metallinetsijät ottaisivat käyttöön saman etiikan kuin arkeologit: löydöt kuuluvat meille kaikille, eikä niitä etsitä rahan vuoksi. Yksikään arkeologi ei edes kuvittelisi pyytävänsä löytöpalkkiota edes vapaa-ajalla tekemästään löydöstä. Miksi mukavan harrastuksen pitäisi poikia rahaa? En väitä, ettei löytäjä ansaitsisi tunnustusta, päin vastoin. Mutta kuka voittaa, kun rahaa vaaditaan jo muutenkin aliresursoidulta museotoimelta?

Ongelma on myös löytövyöry. Nyt Museovirasto kykenee nipin napin painimaan metallilöytöjen kanssa, koska puuhaan on nimitetty ihmisiä. Mutta mitä tapahtuu vuodenvaihteessa, kun Ville Rohiolan projekti päättyy? Kuka sitten vastaa löytöjen dokumentoimisesta ja läpikäymisestä? Olisi surkeaa, jos hyvin alkanut työ valuisi hukkaan säästösyistä.

On päivänselvää, että piipparointi ei harrastuksena ole katoamassa saati vähenemässä. Siksi väitän, että Englannin tie on meidän tiemme, tai ainakin oikea suunta. Siellä Portable Antiquities Scheme on räjäyttänyt ilmoitettujen löytöjen määrän. Suomessakin ainoa toimiva ratkaisu olisi, että erilliset asiantuntijat käyttäisivät kaiken työaikansa löytöjen käsittelyyn ja tietokantaan kirjaamiseen.

Syytä olisi myös tarkentaa sitä, mitä löytöjä talletetaan ja mitä palautetaan löytäjälle.
100 vuoden nyrkkisääntö on absurdi, koska museoilla ei ole mahdollisuutta tallettaa jokaisia ruosteisia keritsimiä tai pullonkorkkeja. Toisaalta oma ongelmansa on, että harrastajat tyhjentävät pellot 1700-1900-luvuista, jotka ovat ja tulevat olemaan kiinnostavia tutkimuskohteita. Silloin tieto on kuitenkin jo menetetty, jos sitä ei nyt ymmärretä tallentaa.

Suurimpia ongelmia on kuitenkin arkeologien asennoituminen. Arkeologipäivillä moni korotti ääntään, koska ei voi pätkän vertaa ymmärtää harrastajien toimintaa. Tästä on mielestäni kuitenkin aivan turha vängätä. Vaikka arkeologit yhteistuumin päättäisivät piipparoinnin aina olevan väärin (mitä se ei ole), niin se tuskin vaikuttaisi harrastuksen suosioon. Sen sijaan yhteistyöllä innokkaiden harrastajien kanssa on vain annettavaa arkeologialle.

Kenelle aarteet kuuluvat? Entä kenen kuuluu niistä maksaa? Kuvassa
Staffordshiren aarre. Wikimedia Commons/David Rowan.

On päivänselvää, että harrastajien parissa riittää intoa. Monia ei kiinnosta menneisyys tai arkeologia pätkän vertaa. Joku haluaa vain etsiä kolikoita rannalta. Silti tuhansien harrastajien joukko on valtava voimavara verrattuna Suomen ehkä pariin sataan arkeologiin. Monella harrastajalla on ammattitaitoa etsiä ja löytää muinaisjäännöksiä paikoista, joihin arkeologit eivät ikinä ehtisi. Tämä into ja arkeologien ammattitaito pitäisi saada kohtaamaan keskinäisen kyräilyn sijaan.

Minulle on toiveita metallinetsijöille. Toivon, että te harrastajat ymmärrätte arkeologiparkoja. Joku näistä on saattanut suhtautua teihin tylysti, mutta eivät muinaistutkijat ole vihollisia. Arkeologeilla on vain syvä huoli siitä, että tieto menneisyyden elämästä säilyy. Ja joskus se säilyy paremmin maan uumenissa kuin irti revittynä ja rapistumassa Museoviraston konservointijonossa.

Vaikka metallinetsintä olisi teille pelkästään erinomaista ajanvietettä, niin koko yhteinen menneisyytemme antaa teille ison vastuun toimia oikein. On teidän käsissänne, noudatatteko lakia, mietittekö löytöjä osana kokonaisuutta. Löydön on joskus parempi jäädä maahan. Löytämisen riemu on upea asia, mutta aina kaiken kaivaminen ei ole paras vaihtoehto. Muistakaa, että menneisyys on paitsi tutkimisen, myös säilyttämisen arvoista.

Uskon, että yhteinen sävel ja yhteiset pelisäännöt hyödyttäisivat kaikkia. Jos joku on eri mieltä, avatkoon suunsa.